MUISTOJEN PUUTARHA

Hautataide ylisti elämäniloa

Kuvanveiston historian monet keskeiset mestariteokset liittyvät hautamuistomerkkeihin, joista valtaosa ikuistaa hallitsijoiden tai muiden mahtimiesten muistoa.

Hautataide ylisti elämäniloa

Gunnar Finnen tekemä egyptiläis-henkinen, tehtailija August Keirknerin hautamuisto-merkki (1920) siirrettiin Kaivopuiston ns. Marmoripalatsin puistosta Hietaniemeen 1930-luvulla.

Pyramidien tavoin myös monet muinaisen arkkitehtuurin vaikuttavista luomuksista ovat hautamuistomerkkejä. Tietäisimme vain vähän etruskienkaan kulttuurista ilman heidän elämäniloa ylistävää hautataidettaan. Vaikka Giuliano ja Lorenzo di Medici eivät olleet sukunsa suurimpia, Michelangelon Firenzen Medici-kappelin hautamuistomerkit tekivät heistäkin kuolemattomia.

Suomen vanhimmat kristilliset hautamuistomerkit ovat 1100–1200-luvulta muun muassa Maarian kirkossa ja Turun tuomiokirkossa. Pohjoismaisittainkin ainutlaatuinen on Nousiaisten kirkon piispa Henrikin kenotafi 1400-luvulta.

Keskiajalta 1700-luvulle kalkkikivisin hautalaatoin katettiin kirkkojen muurihautoja. Barokkiajan hienoimmat esimerkit ovat alankomaalaisen Aris Claeszonin tekemänä pidetty Henrik Flemingin ja Ebba Bååtin hiekkakivinen hautamuistomerkki (1632) Mynämäen kirkossa sekä saksalaisen Petter Schultzin mustasta ja valkoisesta marmorista veistämä Åke Tottin ja Christina Brahen muistomerkki (1678) Turun tuomiokirkossa.

Nylund_Karsten

Ville Vallgrenin veistämä Aurora Karamzinin hautamuistomerkki paljastettiin Hietaniemen hautausmaalla 1905.

Porvariston vahvistumisen myötä 1800-luvun Euroopassa nousi uudenlaisia tapoja vaalia yksityisen ihmisen muistoa, mikä muutti tavallisenkin kansan muistomerkit luonteeltaan pysyvämmiksi. Kaupunkien hautausmailla näkyivät poliittiset, taloudelliset ja kulttuuriset valtasuhteet, vähemmässä määrin odotukset kuolemanjälkeisestä elämästä.

Patriotismi nousi esiin 1800-luvulla

Suurmiesten hautamuistomerkeissä arkkitehdit noudattivat yleensä patriotismin eetoksen kyllästämää puritaanista klassismia. Niissä ei ollut sijaa uskon tunnuksille tai kuvataiteelle. Muistojen pysyvyydestä huolehtiminen yhteisöllisin menoin vahvisti yhteenkuuluvuuden tunnetta ja tasoitti tietä moderniin yhteiskuntaan.

Kuvataide on Suomen hautausmailla melko nuori ilmiö ja maantieteellisesti selkeästi rajautunut rannikon ja sisämaan kauppakaupunkeihin. Akateemisen perusopetuksen järjestäminen loi edellytykset sille, että kuvanveisto alkoi 1860-luvulta lähtien kilpailla tehdasvalmisteisten hautakoristeiden ja käsityöläisten tuotteiden kanssa. Suomen Taideyhdistyksen piirustuskoulun kuvanveiston ensimmäinen opettaja C. E. Sjöstrand oli alan uranuurtaja.

Vakiintuneen tavan mukaan suomalaiset kuvanveistäjät täydensivät opintojaan Keski-Euroopassa, jossa katolinen taide ruokki niukkaa luterilaista kuvaperinnettä. Ajan hautataiteen suosituimpana aihepiirinä hautaenkelit yleistyivät Suomessa 1800-luvun lopulla, surijat 1900-luvun puolella.

Hautakuvanveisto tarjosi taiteilijoille huomattavan lisän toimeentuloon ja huomiota tiedotusvälineissä. Toiminta sekä käsityön että kuvataiteen parissa oli monelle veistäjälle ammatillisesti välttämätöntä.

Hautakivenveisto oli monelle kivenjalostusliikkeelle kannattavaa toimintaa. Henrik Johan Stigell, jonka kiviveistämö Helsingin Lapinlahdenkadulla oli aikansa arvostetuin, oli 1870- ja 1880-luvun taiteilijoiden ja arkkitehtien luottoveistäjä. Hän kannusti poikaansa Robertia kouluttautumaan ensin kivialalle, sitten kuvanveistäjäksi.

Kuvanveistäjät suosivat hautakiviä

Tähtitorninmäen Haaksirikkoisten (1898) toteuttaja Robert Stigell teki huomattavan osan tuotantoaan hautakuvanveiston parissa. Laajin ”kokoelma” hänen teoksiaan on Hietaniemessä. Hautamuistomerkeillä oli suuri merkitys myös Walter Runebergin, Ville Vallgrenin, Emil Wikströmin, Gunnar Finnen, Eemil Halosen, Felix Nylundin ja Wäinö Aaltosen tuotannossa. Edelleen kuvanveistäjät panostavat tähän ikiaikaiseen taiteenlajiin.

Itsenäistymisen jälkeen ylellisiä hautamuistomerkkejä alettiin pitää sopimattomina varallisuuden ja sosiaalisen aseman korostajina. Paluu niukempaan ilmaisuun näkyi myös arkkitehtien sommittelua, rakennetta ja typografiaa painottavissa suunnitelmissa. Valistuksen ajan kaupunkien ulkopuolelle karkottamat hautausmaat olivat kuitenkin 1900-luvulle tultaessa jälleen keskellä kasvavia kaupunkeja. Kaupunkien viheralueiksi muuttuneiden hautausmaiden muistomerkit kertovat yhteisön muistamisen ja kunnioittamisen tavoista, mutta myös taiteen kyvystä ylevöittää ja lohduttaa.

Vallgren_Karamzin

Felix Nylundin 1925 veistämä tohtori Anton Karstenin hautamuisto-merkki Hietaniemessä muistuttaa riimukiviä. Soturinasuinen hahmo on manalan lautturi Kharon.

Ville Vallgrenin veistämä Aurora Karamzinin hautamuistomerkki paljastettiin Hietaniemen hautausmaalla 1905.

Gunnar Finnen tekemä egyptiläishenkinen, tehtailija August Keirknerin hautamuistomerkki (1920) siirrettiin Kaivopuiston ns. Marmoripalatsin puistosta Hietaniemeen 1930-luvulla.

Felix Nylundin 1925 veistämä tohtori Anton Karstenin hautamuistomerkki Hietaniemessä muistuttaa riimukiviä. Soturinasuinen hahmo on manalan lautturi Kharon.

 

TEKSTI: LIISA LINDGREN

KIRJOITTAJA ON TAIDEHISTORIAN DOSENTTI HELSINGIN YLIOPISTOSSA.

Lisää kommentti (1)

Ole hyvä ja anna allaolevaan laskuun oikea vastaus ennen kommentin lisäämistä.
+
=
Muista minut

LUE LISÄÄ AIHEESTA MUISTOJEN PUUTARHA

1 2